Valosta saa nauttia päivä päivältä pidempään. Tosin ei vielä niin paljon, jotta ennättäisi kuvata viikolla luonnonvalossa, siksi onkin tyytyminen keinovaloon.

Joskus tuntuu, että reviirini on vain teekupin kokoinen, niin usein se kuviin eksyy. Toisaalta se on aina läsnä ja sopii aamusta iltaan seuraksi kaikkeen. Onneksi tieto, että liiallisesta teen juonnista voi saada munuaiskivet, hillitsee hieman tyhjennettyjen kuppien määrää.

Lasinalustojen käyttö on saksalainen tapa, jota mielelläni suosin, etenkin näillä huopaisilla, ilmeeltään pelkistetyillä ja varsin kätevillä ihanuuksilla.

Persoonat

Suloisia, surullisia, humoristisia, haikeita, ylväitä.... kerrassaan mahtavia persoonallisuuksia lasten kuvataidekoulun näyttelystä jokusen vuoden takaa.

Erityisesti ihastuin tähän siniseen suppusuuhun. Kutsuttakoon häntä vaikka Herra Tammikuuksi. Tammikuu kun tuo mieleen sinisen tai vaaleansinisen. Ihanaa, että on lunta ja oikea talvi.

Oppimisen ihme ja ihanuus

Kun vielä kesällä virkkaus oli käsittämätöntä lyhenteiden koodikieltä, on se tänään jokseenkin jo luettavaa ja ymmärrettävää. Mahdottoman tuntuisesta on tullut mahdollista. Ihmeellinen ja ihana oppiminen on tuonut suurta iloa ja avannut tien uuteen maailmaan. Tosin tie ei ole ollut aivan helppo tai lyhyt solmuineen, väärine silmukoineen ja purkamisineen, mutta kaikki tämä kai lisääkin juuri ilon määrää.

Sitruunankeltaista

Katsoin Anne Riitta Cicconen L'amore di Marja. Tykkäsin elokuvan ”ilmeestä”. Minulle lavastukset ja rekvisiitta ovat elokuvissa tärkeitä. Ehkä tulee liiankin tarkasti katsottua elokuvakoteja ja arvotettua siten visuaalisen ympäristön kautta elokuvan "hyvyyttä" ja kiinnostavuutta. Tietenkään mikään kaikista kauniista kauneinkaan ulkokuori ei kanna ilman hyvää tarinaa ja sen oikeita, aitoja, uskottavia ja kiinnostavia henkilöitä.

L'amore di Marja on (kasvu)tarina perheestä, ennen kaikkea äidistä ja tyttäristä, naiseudesta. Eri kulttuurien kohtaamista, omista unelmistaan luopumista, oman itsensä muuttamista ulkopuolisten odotusten tarkkailussa…

Laura Malmivaara on Marjana hyvä. Rooli on kaikesta päätellen hänelle hyvin tärkeä.

Tämä ei ole elokuva-arvostelu. Kirjoitin elokuvasta tänne, koska se antoi inspiraatiota ja jäi ajatuksiin.

Valkoisen paperin kammoa potiessa, tulee kuulemma piirtää värilliselle. Keltaisessa kuvassa hauskaa siksi on, että kaikki valkoinen on jälkikäteen lisättyä, ei jätettyä. Keltainen yhdistetään usein iloon, mutta kai se sitruunan tavoin voi olla hapantakin? Ja siten hapannaamalle sopiva taustaväri.