Suloisia, surullisia, humoristisia, haikeita, ylväitä.... kerrassaan mahtavia persoonallisuuksia lasten kuvataidekoulun näyttelystä jokusen vuoden takaa.
Erityisesti ihastuin tähän siniseen suppusuuhun. Kutsuttakoon häntä vaikka Herra Tammikuuksi. Tammikuu kun tuo mieleen sinisen tai vaaleansinisen. Ihanaa, että on lunta ja oikea talvi.
Kun vielä kesällä virkkaus oli käsittämätöntä lyhenteiden koodikieltä, on se tänään jokseenkin jo luettavaa ja ymmärrettävää. Mahdottoman tuntuisesta on tullut mahdollista. Ihmeellinen ja ihana oppiminen on tuonut suurta iloa ja avannut tien uuteen maailmaan. Tosin tie ei ole ollut aivan helppo tai lyhyt solmuineen, väärine silmukoineen ja purkamisineen, mutta kaikki tämä kai lisääkin juuri ilon määrää.
Katsoin Anne Riitta Cicconen L'amore di Marja. Tykkäsin elokuvan ”ilmeestä”. Minulle lavastukset ja rekvisiitta ovat elokuvissa tärkeitä. Ehkä tulee liiankin tarkasti katsottua elokuvakoteja ja arvotettua siten visuaalisen ympäristön kautta elokuvan "hyvyyttä" ja kiinnostavuutta. Tietenkään mikään kaikista kauniista kauneinkaan ulkokuori ei kanna ilman hyvää tarinaa ja sen oikeita, aitoja, uskottavia ja kiinnostavia henkilöitä. 
Tämän helppotekoisen piparilyhdyn ohje löytyi pari vuotta vanhasta Kotivinkistä. Ensin leivotaan kahdeksan kappaletta n. 4,5 x 15 cm kokoista levyä, jotka nostetaan pellille. (Tähän lyhtyyn meni vain kuusi levyä, mutta onneksi oli varakappaleita, koska yksi levyistä hajosi.) Levyihin painetaan pienillä muoteilla kuvioita ja sitten levyt sekä pienet pipariosat paistetaan. Jäähtyneet osat koristellaan omien mieltymysten ja näkemysten mukaisesti ja kiinnitetään yhteen sulatetulla sokerilla. Lyhdyn kokoamisessa apuna voi käyttää säilyketölkkiä. Sulanut sokeri on todella kuumaa, joten sen kanssa on oltava varovainen.
Muutamana iltana kynttilä on nyt palanut lyhdyssä ja hyvin on lyhty kestänyt kasassa. Kynttilän lämpö ei ole irrottanut sokerisaumaja vaan voimistanut piparintuoksua ja saanut sen leijumaan ilmassa. Ihanaa!
Satunnaisia yksityiskohtia Satumaasta, paloja mielikuvitusmaisemista. Kunpa joskus olisi aikaa tehdä satukirja.
Pidän ovista, noista klassisista sulkeutuneisuuden ja avoimuuden kuvaajista. Minulle ovi edustaa enemmän sulkemista ja oman reviirin rajaamista. 
Sana, joka Anu Tuomisen töistä väistämättäkin tulee mieleen on oivallus. Lajittelemalla ja järjestämällä yllättäviäkin arkipäiväisiä, vanhoja, rikkinäisiä asioita hän tekee oivaltavia yhdistelmiä. Hänen töissään on sellaista energiaa, joka lisää maailmaan pelkästään positiivista hyvää. Hänen työnsä eivät kuluta maailman varantoja, vaan päinvastoin, se vanha, rikkinäinen, kulunut, hyljeksitty, unohdettu ja kartettu, mikä toisilla päätyisi kaatopaikoille, on hänelle mahdollisuus, joka ansaitsee uuden, kauniin elämän. Hänen työnsä saavat uskomaan pieneen, sen merkityksellisyyteen ja arvoon. Arkipäiväinen on kaunista.
