Anu Tuomisen näyttelyssä

Sana, joka Anu Tuomisen töistä väistämättäkin tulee mieleen on oivallus. Lajittelemalla ja järjestämällä yllättäviäkin arkipäiväisiä, vanhoja, rikkinäisiä asioita hän tekee oivaltavia yhdistelmiä. Hänen töissään on sellaista energiaa, joka lisää maailmaan pelkästään positiivista hyvää. Hänen työnsä eivät kuluta maailman varantoja, vaan päinvastoin, se vanha, rikkinäinen, kulunut, hyljeksitty, unohdettu ja kartettu, mikä toisilla päätyisi kaatopaikoille, on hänelle mahdollisuus, joka ansaitsee uuden, kauniin elämän. Hänen työnsä saavat uskomaan pieneen, sen merkityksellisyyteen ja arvoon. Arkipäiväinen on kaunista.

Näyttelyssä erityisen mieleenpainuvia olivat ne muutamat työt, jotka oli yhdistetty museon salonkeihin ja huoneisiin. Miten hyvin ne sopivatkaan sinne ja miten aikakaudet sulautuvatkaan yhteen. Tulee jatkuvuuden tunne, joka antaa toivoa.

Anu Tuomisen on olemassa -näyttely Heinolan kaupunginmuseossa 29.9.-25.11.2007.

Heinola

Tänään Heinolassa. Pienellä ja sympaattisella Heinolalla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni, onhan se lapsuuskaupunkini. Tänään palasin minulle merkitykselliseen paikkaan, joka seitsemän vuotiaana teki suuren vaikutuksen. Heinolan kaupunginmuseo oli hienoin paikka, missä olin koskaan ollut. Ja tuon tunteen muistan vieläkin, eikä sitä edes Pietarhovin mahtipontisuudetkaan ole pystyneet latistamaan. Tänäänkin tuntui hyvältä olla siellä, oli kuin aika olisi pysähtynyt.

En palannut museoon kuitenkaan vain sen itsensä vuoksi, vaan Anu Tuomisen on olemassa -näyttelyn takia. Minulle merkityksellinen paikka ja Anun upeat työt, voisiko parempaa yhdistelmää olla? Kirjoitan näyttelystä huomenna. Tänään nautiskelen vielä hänen töistään kirjan välityksellä.

Syksy

Neljä toisistaan eroavaa vuodenaikaa on rikkautta. Syksy sateineen ja synkkänä ei tosin kuulu suosikkeihini, mutta tällaisina päivinä kun ilma on lämmin, aurinko paistaa ja värikkäät lehdet loistavat, se on hyvin nautinnollista.

Perhonen

Perhoset ovat pieniä voimaeläimiäni.

Pieni analyysi.

Olisi varmaan terveenpää pystyä siirtymään hieman iloisempiin aiheisiin ja saada lisää sävyjä äärimmäisyyksien mustan ja valkoisen väliin. Kannatan kauneuden ja hyvänolon levittämistä ympärille, mutta en vain jaksa kuvata niitä. Kyse on itseilmaisusta, asiat ja aiheet tulevat alitajunnasta, ei näitä kuvia teoreettisesti ja laskelmoivasti ajattele.

Olen kai sen verran vinksahtanut luonne, että asioiden täytyy jollain muotoa olla epäsymmetriassa. En siedä liian aseteltua, rakennettua ja harkittua ympäristöä. Pitää olla rouheista ja kontrastia, ei liian kaunista ja täydellistä. Harmoniasta tykkään mutta se ei saa olla staattista tai kyllästyisin.

Rajaukset ovat tärkeitä minulle. Erilaisilla rajauksilla sama asia saa eri merkityksiä. Tätäkin rajaamalla sai esille miesmäisyyttä, rumuutta, kovuutta ja toisaalta myös herkkyyttä ja kauneutta.

En pitänyt suusta, siksi peitin sen ja osaksi peittäminen on myös leikkimistä. Mitä peittäminen kertoo? Miettiikö katsoja enemmän syytä peittämiseen vai alla olevaa? Onko peittäminen itsensä vaientamista vai onko hänet vaiennettu?

Odotan jo niin viikonloppua, haen silloin kitschille vastaparia.

Tämän hetken väritunne

John Singer Sargent, Elizabeth Winthrop Chanler 1893

Tuotteistettu

Omaa sinistä

Risto Suomi

Pidän Risto Suomen sinisestä. Kuvassa ei ole se, mitä tarkoitan, eikä kuvan teos kuulu muutenkaan suosikkeihini. Mutta oli ainoa, josta minulla oli olemassa itse napsaistu kuva.

Keittiön alkuperäinen