Kahvila yhdelle

Vappuaatto

Matkalla töistä kotiin nappasin pari kuvaa puistosta.

Kotipihassa scillat eivät kasva vielä yhtä runsaslukuisesti. Tässä viime viikon nuppuja. Kevät on edennyt vauhdilla.

Maahan lykätyt toissa-? vai edellis(?)vuoden pienet pääsiäisnarsissit pukkaavat uskollisesti kukkaa. Vuosien varrella vappuni ovat olleet jos jonkinmoista karnevaali- ja sirkusmeininkiä. Nyt onni ja autuus on oma piha. Iloista Vappua!

Kello viiden tee

Tänään kello viiden tee, uudesta kupista, uudella tarjottimella. Kierros kirppiksellä tarjosi euron löydöt.

Tänään vain kuvia, sillä ajatukset eivät jäsenny kirjoitetuiksi sanoiksi.

Käynnistysvaikeuksia

Päivä on pian jo puolessa ja minulla on vielä aamu menossa. Josko toinen kuppi teetä selkiyttäisi päivän kulun suuntaa. Ajoittain pilkistävä aurinko houkuttaa pihalle, josta torstaina tein löydön. Lumikelloja ja ties kuinka monta krookuksen, tulppaanin ja narsissin alkua.

Alkuviikosta piti tekemäni paperinukkeja, tulikin kuvan tyttöjä. He odottavat jatkoa. Ja muutakin on tällä saralla. Illalla voisi olla vuorossa elokuva, jota olen odottanut. Ja elokuvista olisi kirjoitettavaa muutenkin. Mutta ennen sitä olisi aiheellista pieni pyörähdys kaupungilla. Ja sitten olisi niitä kodinhoidollisiakin hommia. Kai tästä päivästä ihan hyvä tulee?

... Saman päivän iltana. Eihän se tämäkään päivä ihan suunnitelmien mukaan mennyt, mutta ihan hyvä se oli, vaikkakin tuli riideltyä.

Pieni suuri onni

Kevätaurinko, kiireetön aamu, kummitytön leipoma leipänen aamupalalla. Onni syntyy pienistä. Pääsiäinen on sujunut leppoisan lempeästi rauhoittuen. Pienien ja suurien vieraiden seurassa.

Eilen ja tänään...

ja erilainen näkemys.

Kumpi parempi?

Mies valitsi tämän. Perusteluna: keväisempi ja aurinkoisempi.

Oma valinta. Perusteluna: intensiivisempi.

Pää täynnä ajatuksia ja ideoita ja toisaalta taas täysin tyhjä. Rauhattomuutta, levottomuutta ja runsauden pulaa ja toisaalta sekavaa ja loppuen lopuksi ei mitään. Vaikeutta pysähtyä. Ja pysähtyä pitäisi, jotta saisi selkeyttä. Tällä hetkellä olen ehdottomasti sitruunankeltainen. Toisaalta ylienerginen, toisaalta lamaantunut.

Luotan siihen, että ideat maailmasta ei lopu niin kauan kuin on elämää, mutta toisinaan on hetkiä, että tuntuu, että kaikki on jo keksitty. Mitään ei kannata aloittaa, mitä siitäkin tulee? Pikkujutut muistutti aiemmin virkkaukseni kanssa, että prosessi on tärkeä. Pitäisikö lopputuloksen sijaan keskittyä prosessiin, ei valmiiseen? Voisi luopua niistä tavoitteista, joita on asettanut ja joita pelkää, ettei voi saavuttaa ja siksi ei uskalla edes aloittaa.

Minuus tuolilla