Päivä on sateinen ja siksi energialtaan hidastempoinen. Minun piti tänä kesänä tutkia Matissea, mutta kirjastosta nappasin mukaani myös Anna Kortelaisen Puolivilli puutarha, Albert Edelfeltin Haikko. Sitä olen nyt selannut. Puolivilli puutarha kuulosti tutulta, ihminen tarttuu helpommin tuttuun kuin tuntemattomaan. Anna Kortelainen on mielenkiintoinen, lahjakas, sivistynyt. Mutta taas yksi, johon en ole tarpeeksi ennättänyt tutustua, täytyy paikata aukkoja sivistyksessä (ellei totaalista mustaa aukkoa). Minäkin vaalin mielessäni, ajatuksissani, kuvitelmissani maanpäällistä paratiisia ja ikuista kesää, muistoissa mummolan kesät.
Nostalgia on kaipuuta menneeseen aikaa, ainaista ikävää siihen minkä ihminen on menettänyt. Senkin opin kirjasta.
Siihen, että prosessoin elämään heittäytymistä ja nauttimista versus suorittamista, kolahtavat sanat kirjasta....Vuodenkierto ja siihen liittyvä tapakulttuuri ovat näkyvä osa elämäntyyliämme. Jokaiseen vuoteen liittyy perinteitä ja tapoja jaksaa monotonista arkea, kesäsuunnitelmia, syyshankkeita, talven taitekohtia ja kevään odotusta. Näihin lomittuu myös työn ja vapaa-ajan suhde, tapamme tai ainakin pyrkimyksemme antaa itsellemme vapautta ja joutilaisuutta. Varsinkin kesällä joutilaisuus saa näkyäkin. Elämäntyyli on elämäntapamme vertauskuva, joka kertoo jotakin persoonastamme ja maustamme.
Kuvassa Mansikoita vuodelta 1890. Tyttö punaisessa mekossaan on jotenkin pysähdyttävä. Elän maalauksen kautta enemmän kesää, kuin oikeassa elämässä. Roikun enemmän kiinni muistoissa kuin tässä päivässä.
7 kommenttia:
Olen Anna Kortelaisen suuri fani. Hän osaa kirjoittaa elävästi aiheesta kuin aiheesta. Lempikirjani Kortelaisen tuotannosta ovat "Virginie" sekä L.Onervan elämästä kertova "Naisen tie".
Minäkin ihailen Anna Kortelaista, olen tosin lukenut vasta tuon Virginien. Niin, ja sen uudehkon kirjan, johon hän oli valinnut lempitaideteoksiaan, ja miehensä Hannu Mäkelä oli sitten kirjannut ajatuksiaan teoksista. "Pöytä kahdelle" taisi olla sen kirjan nimi.
Minäkin ajattelen usein lapsuuden kesiä. Iloisena ja haikeana. Toisaalta lapset kyllä pitävät minut tiukasti kiinni nykyhetkessä.
Ihana tuo mansikkamaalaus. Onneksi on kirjastot ja kirjastojen taidekirjahyllyt!
Anne ja Paperisydän, Virginie on ainoa tuttu minulle. Oli hienoa nähdä kirjan kannessa ollut maalaus Virginiestä Ateneumissa, Edelfeltin 150-vuotisjuhlanäyttelyssä. Kuvittelin maalauksen olevan kyllä suurempi, kuin se olikaan.
Pöytä kahdelle täytyy lainata. Taitaa tulla melkoinen lukukesä.
Eläköön kirjastot.
Anna Kortelainen oli mukana Ylen Oh-hoh mikä päivä ohjelmassa keväällä. Hänen jaksonsa jäi erityisesti mieleen.
Olen lukenut lehdissä olleita juttuja Anna Kortelaisesta ja joitakin hänen kirjoittamiaan kolumneja.Tykkäsin. Nyt siis kirjastokortit käyttöön täälläkin.
Eikö Anna Kortelaisen tyyli olla ja puhua ärsytä ketään muuta kuin minua? Pidän hänen kirjoistaan, mutten voi katsoa/ohjelmia hänestä.
Anna Kortelaisen kirjoista olen lukenut vain Virginien. Muistelen että tykkäsin siitä. Eikös se ollut niin, että hän ei löytänyt mitään tietoa siitä naisesta, jota yritti jäljittää, mutta sen sijaan hän sai selville yhtä ja toista kiinnostavaa yleisellä tasolla.
Tuo nostalgia pitää minun käsittääkseni sisällään vielä sellaista tiettyä "vääristyneisyyttä". Se menneisyys, jota kaivataan ei ole menneisyyden "todellisuutta", vaan kaipuun kohteena on ajallisen etäisyyden kultaama elämä. Ja nostalginen kaipuu on sitten sellaista haikeaa ja suloista.
Tuo Puolivilli puutarha vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kiitos kirjavinkistä!
Pikkujutut, Donnerin sanoin lukeminen kannatta aina.
Anonyymi, Kortelaisella kuten meillä kaikilla on vähän erilaiset roolit riippuen siitä millaisessa seurassa olemme. Kortelainen on aika eläväinen ja eläytyväinen. Onneksi näitä eri medioita löytyy.
Killisilmä, toden totta Virginie jäi aika tuntemattomaksi, olkoonkin että he Edelfeltin kanssa tiettävästi saivat kaksi lastakin. Tuohon luokkayhteiskunnan aikaan eri säätyisten yhteiselon mahdottomuus ja ihmisen syrjään sysääminen oli varmasti ihan normaalia. Kontraasti tämän ja sen päivän välillä on vain melkoinen. Kirja on myös hyvin Kortelaisen omakuvallinen.
Ja näinhän se on, aika kultaa muistoja. Ja maailma ja elämä jatkuvasti muuttuvat, vaikkei sitä aina haluaisi tunnustaakaan.
Lähetä kommentti